Intensiivisyys aiheuttaa riskejä

Päätehakkuista kärsivät eniten lajit, joiden elinvaatimuksia tai edes tuntomerkkejä ei aina tunneta tarkasti. Näitä ovat erityisesti vanhojen metsien ja sulkeutuneiden metsien lajit sekä metsien pirstoutumisesta kärsivät lajit - metsien pirstoutumisella tarkoitetaan sitä, että yhtenäiset metsäalueet pirstotaan pienillä hakkuualueilla osiin. Tällaisia lajeja ovat ainakin tiaiset, peippo ja hippiäinen sekä kolopesijöistä tikka, liito-orava ja näätä, sekä käävät, sammaleet ja useat kovakuoriaiset. Maanpinnan muokkauksesta taas kärsivät mykorritsasienet ja pesimäaikaan useat metsäkanalinnut, vaikka ne muulloin saattavat niistä hyötyäkin.

Sienillä tarkoitetaan tavanomaisessa puheessa vain kasvin maanpäällistä, näkyvää osaa. Suurin osa sienistä on kuitenkin maanalaista rihmastoa. Valtaosa yleisimmistä ruokasienistä elää symbioosissa puiden kanssa - ne toisin sanoen toimivat puun hienojuurina ja saavat vastapalveluksena puusta elinvoimaa. Jos puut kuolevat, sienet eivät pysty muodostamaan itiöemiksi kutsuttuja maanpäällisiä osia. Päätehakkuut myös muuttavat maanpinnan mikroilmastoa, mistä useimmat ruokasienilajit kärsivät.

Sienirihmastot eivät kuitenkaan katoa maaperästä. Juurisienet alkavat taas lisääntyä parinkymmenen vuoden kuluttua, kun uusi puusukupolvi on hyvässä kasvussa, eikä niiden vähyyden ole todettu vaikuttavan puiden kasvuun. Sienisadot kuitenkin kärsivät näinä vuosina. Maanmuokkaus kuitenkin saa erityisesti korvasienet kasvattamaan itiöemiään.

 | Alkuun | Takaisin |