Päätehakkuu vaikuttaa paljon, mutta rajatulla alueella

Päätehakkuun vaikutukset metsään ovat luonnollisesti aina dramaattiset. Suomessa niitä tehdään kuitenkin vuosittain vain noin vajaalla prosentilla metsäalasta. Näin niiden vaikutukset koko metsäluontoon eivät sinällään ole kohtalokkaat.

Päätehakkuusta hyötyvät leviämiskykyiset lajit, jotka vaativat valoa eivätkä ole kovin vaateliaita elinympäristöjensä suhteen. Ne ovat usein pioneerilajeja, eli lajeja, jotka valtaavat ensimmäisinä esimerkiksi myrskytuhoissa, metsäpaloissa tai hakkuissa kasvillisuuttaan menettäneet alueet.

Tällaisia lajeja ovat lehtipuut, monet heinäkasvit, sammalista nuokkuvarstasammal ja kangaskarhunsammal. Vadelma taas viihtyy tuoreiden kankaiden päätehakkuualoilla, mistä saadaan paras sato 2-5 vuoden kuluttua hakkuista. Runsas ja matala kasvusto tarjoavat hyvät olosuhteet pikkunisäkkäille, niitä syöville pienpedoille ja petolinnuille sekä pensaikkojen ja avomaiden lintulajeille.

Valon ja lämmön lisääntyminen päätehakkuun jälkeen voimistaa puolukan varvustoa varsinkin kuivemmilla kasvupaikoilla, mikä lisää satoa - elleivät hakkuut tai maanmuokkaus ole vahingoittaneet kasvustoa. Mustikka taas kärsii lisääntyneestä valosta ja maan muokkauksesta, mikä johtaa yleensä sadon heikkenemiseen. Kummatkin kuitenkin pitävät hakkuualueiden reunojen kosteammista, mutta kuitenkin valoisista paikoista, minkä johdosta pienemmät ja kaistalemaiset hakkuut suosivat niitä molempia.

 | Alkuun | Takaisin |