Filosofian maisteri Tiina Hynynen tutki Jyväskylän Yliopistolle tekemässään pro gradu -työssä Keski-Suomen ympäristökeskuksen vuosina 2004–2007 rajaamia liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkoja. Tutkimuksen mukaan liito-orava oli säilynyt rajauskohteilla yhtä hyvin kuin hakkaamattomilla vertailukohteilla, joissa liito-orava oli havaittu samoina vuosina.

Liito-oravahavainnoilla tarkoitetaan käytännössä havaintoa papanoista. Papanoiden perusteella voidaan olettaa, että liito-orava edelleen hyödyntää kohdetta.

Itse liito-oravaa näkee harvoin, sillä se liikkuu enimmäkseen hämärässä. Hynynen ei tutkimuksensa aikana nähnyt yhtään liito-oravaa.

Keski-Suomen ympäristökeskus rajasi hakkuiden ulkopuolelle 29 liito-oravakohdetta. Hynynen tutki kohteet ja vertailualueet alueet keväällä 2009.

”Silloin vain kolmelta kohteelta ei löytynyt papanoita. Vertailualueilla tilanne oli sama, niistä neljältä ei löytynyt papanoita”, Hynynen sanoo.

Tulos poikkeaa Länsi-Suomen havainnoista
Sekä rajauskohteilla että vertailukohteilla oli runsas puusto, keskimäärin noin 300 kuutiometriä puuta hehtaarilla. Lehtipuuston osuus vaihteli 0–70 prosentin välillä.

Hynysen tutkimuksen lisäksi vastaavia tutkimuksia on Suomessa tehty yksi Länsi-Suomessa. Sen tulokset olivat päinvastaiset: rajaukset eivät olleet riittäviä säilyttämään liito-oravan esiintymispaikkaa asuttuna.

Hynynen sanoo, että selkein ero tutkimusten rajauspäätöksissä on niiden koossa: Keski-Suomessa suojelurajaukset olivat keskimäärin 35:n, Länsi-Suomessa 18 aarin kokoisia.

Hynysen tutkimuksessa ei kuitenkaan saatu vastausta siihen, miksi Keski-Suomessa tehdyt rajaukset olivat liito-oravan kannalta onnistuneet hyvin. Keskikokokaan ei välttämättä selitä eroja, koska yksi rajauspäätös voi koostua useammasta erillisestä alueesta.

Silmiinpistävää oli kuitenkin rajauskohteiden sijainti ympäröiviin metsiin nähden: vaikka levähdys- tai lisääntymispaikan vieressä oli tehty hakkuu, yhteys lähimetsiin oli säilynyt kaikilta tutkimusaineiston rajauskohteilla hyvin – yhtä lukuun ottamatta.

”Vain yhdellä kohteella lähin metsä oli 50 metrin päässä, muilla se oli lähempänä. Yksikään hakkuiden ulkopuolelle rajatuista kohteista ei ollut saareke avohakkuiden keskellä”, Hynynen sanoo.

Puusto- ja pensasyhteydet yllättivät
Hynynen analysoi ilmakuvista metsän peittävyyden 200 metrin säteellä rajaus- ja verrokkikohteiden ympärillä. Niistä analysoitiin myös liito-oravan liikkumismahdollisuuksia noin 160 hehtaarin alueella kohteiden ympärillä.

Hynynen sanoo, että hän yllättyi tutkimusta tehdessään siitä, miten paljon kulkuyhteyksiä metsäalueiden välillä oli. Ilmakuvista näkyi, miten paljon puuston ja pensaiden muodostamia kulkuyhteyksiä metsien välillä peltojen lomassa on.

”Autolla kun ajeli isoilla teillä, niin tuntui, että maisema on pelkkää peltoa ja metsäsaareke siellä täällä”, Hynynen sanoo.

Suojelukäytäntö muuttui vuonna 2004
Tutkimuksia liito-oravan säilymisestä hakkuiden yhteydessä tehdyissä rajauksissa Suomessa on vähän. Sitä selittää osin lajin suojeluhistoria.

Liito-orava on ollut lajina suojeltu Suomessa vuodesta 1923 alkaen. Vuodesta 1997 alkaen myös sen levähdys- ja pesimäpaikat piti suojella, mutta vain, jos ne poikkesivat selvästi ympäröivästä luonnosta.

Vuoden 2004 alussa vaatimus selvästä muusta luonnosta erottumisesta poistui ja nämä kohteet on pitänyt rajata turvaan niin hakkuilta kuin muultakin maankäytöltä, jos ne ovat olleet käytössä.

Liito-oravakannan koosta Suomessa on tehty vain yksi kattava ja luotettava tutkimus, joka on vuodelta 2006. Sen mukaan liito-oravanaaraita on Suomessa 143 000, ja koiraita saman verran.

Hakkuuilmoitus käynnistää rajauksen teon
Metsätaloudessa liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen rajaus tehdään siinä vaiheessa, kun alueelle suunnitellaan hakkuita. Laki vaatii, että metsänomistaja ilmoittaa hakkuista metsäkeskukseen viimeistään kaksi viikkoa ennen niiden aloittamista.

Sen jälkeen metsäkeskus tarkastaa, onko hakkuualueella ympäristökeskuksen tietojen mukaan liito-oravan lisääntymis- tai levähdyspaikka. Jos on, metsäkeskus ilmoittaa hakkuusta ympäristökeskukselle ja liito-oravahavainnosta sekä maanomistajalle että puut ostaneelle yhtiölle, joka teettää hakkuun.

Ennen hakkuuta ympäristökeskus tarkastaa, onko levähdys- tai lisääntymispaikka yhä liito-oravan käytössä. Tarvittaessa ympäristökeskus rajaa alueen, jota ei saa hakata.

Tutkimusta rahoitti Metsämiesten Säätiö.

Krista Kimmo



Liito-oravia Suomessa kolminkertaisesti luultuun nähden