Maapallon suurimmat vedenkuluttajat ovat maatalous ja ruoantuotanto. Stockholm International Water Institute -tutkimuslaitoksen mukaan ne kuluttavat kaikesta maailman vedestä jopa 70 prosenttia.

Toisaalta jopa puolet maatalouden käyttämästä vedestä haaskataan haihtumisen ja tehottoman käytön takia. Maatalous ja ruoantuotanto haaskaavat siis yli kolmanneksen kaikesta ihmiskunnan käyttämästä vedestä.

Huolen vesijalanjäljestä julkisti ensimmäisen kerran hollantilaisessa Twenten yliopistossa professori Arjen Hoekstra, jo vuonna 2002. Vesijalanjäljen käsite on kuitenkin yhä melko ristiriitainen.

Vesijalanjäljen laskentatavat eivät ole vakiintuneet ja standardointi on alkutekijöissään. Eräät ympäristötahot ovat jo kaavailleet vesiensuojelulle Water Stewardship Councilia metsien ja kalastuksen sertifioinnin tavoin.

Myös metsien sertifiointi saattaa laajentua hiili- ja vesijalanjäljen suuntaan. Hankkeita ajavissa verkostoissa on mukana myös metsäteollisuus. Se pyrkii estämään, että niistä tulisi samanlainen kiistelyn aihe kuin metsäsertifiointi.

Laskentatapoja on useita
Vesijalanjälki voidaan laskea yritykselle, tuotteelle, valtiolle tai yksittäiselle ihmiselle. Ihmiselle koko maailman keskiarvo on 1200 kuutiota vuotta kohti. Vaihtelu on ymmärrettävästi suurta.
Vesijalanjälki voidaan jakaa suoraan ja epäsuoraan. Epäsuora vesijalanjälki on tuotteen raaka-aineisiin sitoutunut vesimäärä.

Operationaalinen vesijalanjälki taas on tavaran tai palveluksen tuottamisen aiheuttama jalanjälki. Erikseen on vielä laskettavissa tuotantoketjun epäsuora jalanjälki sekä ketjun alku- että loppupäässä.

Se, missä ja milloin vettä käytetään, tuo jalanjäljelle ajallisen ja paikallisen ulottuvuuden. Tätä kautta kansainvälinen kauppapolitiikka saattaa vaikuttaa tuotantoon ja veden kulutukseen myös runsaiden vesivarojen maissa, kuten Suomessa.

Valtion vesijalanjälkeen vaikuttaa maan sisäinen, mutta myös ulkoinen, eli muissa maissa aiheutettu jalanjälki. Virtuaalinen vesijalanjälki taas muodostuu vedestä, joka on sitoutunut vietyihin ja tuotuihin tuotteisiin.

Vesijalanjälki voidaan myös jakaa vihreään, siniseen ja harmaaseen vesijalanjälkeen. Vihreä on sadevettä, sininen on vesistöistä saatua vettä ja harmaa on tuotannosta poistunutta vettä.

Tulkinnalle on varaa
Vesijalanjälkeä käytetään toisinaan aika yksioikoisesti. Esimerkiksi Water Footprint Network -verkoston mukaan kahvikupillisen jalanjälki on 140, naudanlihakilon 16 000 ja puuvillaisen T-paidan 2700 litraa.

Metsäteollisuudessa metsäpään osuutta vesijalanjäljessä on suurenneltu ”evapotranspiraation” eli haihtumisen perusteella – se tarkoittaa siis metsäluonnossa haihtunutta vettä, jota yllättäen pidetään metsäalan ongelmana, niin luonnollinen kuin ilmiö onkin.

WFN:n mukaan esimerkiksi 80 grammaa neliöltä painavan A4-arkin vihreä vesijalanjälki on kymmenen litraa. Tämän päälle pitäisi laskea vielä paperinvalmistuksen sininen – 0,03 litraa – ja harmaa jalanjälki. Tällaisen arkin kokonaisvesijalanjäljeksi WFN arvioi 2–30 litraa.

Useat metsäiset sidosryhmät ovat tuominneet jyrkästi tällaisen arvioinnin. Luku esimerkiksi ei ota huomioon metsien tuottamia tuotteita ja palveluita, kuten veden puhdistuminen, se ei tee eroa plantaasien, luonnonmetsien, kasvillisuusvyöhykkeiden tai eri puu- ja kasvilajien välille.

Vesijalanjälki saattaa nousta suureksi kysymykseksi. Vaikka Suomen metsäsektorin ja teollisuuden hiili- ja vesijalanjälki ovat periaatteessa erittäinkin hyviä, yllätyksiä voi koitua. Siksi järjestelmien kehitystyöstä ei ole varaa jäädä sivuun.

Kai Lintunen



Stockholm International Water Institute
Water Footprint Network