|
|
Poronhoito perustuu yhteislaidunnukseen |
Poronhoito Suomessa perustuu yhteislaidunnukseen. Vaikka eri perheet tai poronmiehet omistavat porot, ne kuitenkin laiduntavat kaikki samoissa laumoissa. Laumaa kutsutaan porotokaksi.
Poronhoito on poronomistajien keskinäistä yhteistoimintaa ja poronhoitotoimet tehdään yhdessä ja samanlaisina koko porokarjalle. Näin myös pienten poromäärien omistajat saavat suurporotalouden edut, missä kulut yhtä poroa kohti ovat pienemmät. Eri poronomistajaryhmien erilainen kohtelu esimerkiksi valtiovallan taholta tuhoaisi yhteislaidunnuksen ja sitä kautta nykymuotoisen poronhoidon.
Poronhoito alkoi jo keskiajalla
Lihantuotantoon tähtäävän poronhoidon arvellaan alkaneen Suomessa vasta keskiajan lopussa. Poronhoito levisi 1600-luvulla nopeasti lounaasta Enontekiön ja Inarin alueelle ja sata vuotta myöhemmin myös Utsjoen tienoille.
Nykyistä poronhoitoaluetta vastaavalla alueella poroja on hoidettu Suomessa 1700-luvulta lähtien. Täyspaimentolaisessa suurporonhoidossa perheet vaelsivat – jutasivat – poroinensa satojakin kilometrejä talvilaitumilta kesälaitumille ja päinvastoin mukanaan kaikki irtain omaisuus.
Suomessa erityisesti tunturisaamelaisten yhteiselo porojen kanssa tuli tiiviimmäksi ja riippuvuus poroista suuremmaksi.Metsä- ja kalastajasaamelaisilla poromäärät olivat pieniä. Suomen ulkopuolella poronhoitoa ovat harjoittaneet vain saamelaiset.
Myös suomalaiset talonpojat hoitivat poroja, joka tuotti lihaa ja turkiksia. Lisäksi poroja käytettiin vetojuhtina.
Talonpoikaisporonhoito oli jo alkuvaiheissaan hyvin erilaista Suomen nykyisen poronhoitoalueen eri osissa. Esimerkiksi Länsi- ja Ylä-Lapissa suomalainen ja saamelainen poronhoito ovat aina olleet samanlaisia ja esimerkiksi suomen- ja saamenkielinen poronhoitosanasto on hyvin samanlaista.
Ennen poroista huolehti lapinkylä
Saamelaisten poroja on perinteisesti hoitanut lapinkylä eli siida. Porot laidunsivat melko vapaasti 1800-luvun lopulle saakka, kunnes Suomen hallitus velvoitti poronomistajat vuonna 1898 perustamaan paliskunnat. Jokaisen poroja omistavan oli siitedes kuuluttava johonkin paliskuntaan, jos halusi laiduntaa porojaan valtion mailla.
Paliskuntia perustettiin 70. Niillä oli viralliset nimet, rajat ja vastuuhenkilö – poroisäntä – ja ne olivat vastuussa muun muassa alueensa porojen vuosittaisesta laskemisesta ja paimentamisesta.
Poronhoidon säädökset eivät ole sittemmin juurikaan muuttuneet. Itsenäinen Suomi sääti poronhoitolain vuonna 1932 ja uusin poronhoitolaki säädettiin vuonna 1990.
Moottorikelkka muutti poronhoidon
Myöskään poronhoito ei muuttunut paljoa ennen kuin vasta 1960-luvulla. Siitä alkaen poronhoitoa on muuttanut eniten moottorikelkka. Sen ansiosta poronhoitotöistä päästiin usein illaksi kotiin, kun porometsällä oltiin aiemmin oltu yhtämittaisesti useita viikkoja jopa merkittävien uskonnollisten juhlapäivien aikaan. Nykyään porotalouden käytössä on yli tuhat moottorikeikkaa.
Moottorikelkkojen yleistymisen seurauksena saamelaiset muuttivat kiinteisiin asumuksiin. 1980-luvulla nähtiin seuraava tekninen keksintö, mönkijä, joka teki poromiehen kesätöille saman kuin moottorikelkka oli tehnyt talvitöille.
Motorisoituminen lisäsi kustannuksia ja vähensi työvoiman tarvetta. Tästä seurasi, että poronhoito siirtyi yhä suuremmassa määrin osaksi rahataloutta: koneita ja polttoainetta sai vain rahalla, joten myös tuote, poro ja siitä tehdyt tarvikkeet, oli myytävä rahan saamiseksi.
Samasta syystä poronhoito muuttui yhä suurimittaisemmaksi. Poroa kohti laskettua katetta ei onnistuttu nostamaan, joten kannattavuutta pyrittiin lisäämään kasvattamalla porojen määrää. Se kasvoikin ennennäkemättömän suureksi, mikä johti laidunten kulumiseen, mikä taas huonojen talvien kanssa aiheutti katovuosia.
Nykyään porojen määrä on valtion päätöksin rajattu runsaaseen 200 000:een laitumien kestokyvyn turvaamiseksi.
Poronhoitoalue on kolmasosa Suomesta
Suomen poronhoitoalueeseen kuuluu Lapin lääni ja Oulun läänin pohjois- ja itäosat. Alueen pinta-ala on 114 000 neliökilometriä, mikä on 36 prosenttia Suomen maapinta-alasta.
Kaikki tällä alueella asuvat Suomen kansalaiset voivat omistaa poroja. Poronomistajia on nykyään hieman yli 7000.
Poronhoitoalue on jaettu 56 paliskuntaan. Ne ovat perustaneet edustajakseen Paliskuntain yhdistyksen. Sen tehtävänä on johtaa Suomen porotaloutta, edistää poronhoitoa ja sen tutkimusta sekä hoitaa porotalouden suhteita muuhun yhteiskuntaan. Yhdistys on myös rakentanut valtakunnan rajoille 2000 kilometrin pituiset poroaidat ja se vastaa niiden kunnossapidosta.
Yhdistyksen jokavuotista edustajakokousta kutsutaan poroparlamentiksi ja se pidetään touko-kesäkuun vaihteessa.
Paliskunnat ovat osuuskuntamaisia poronhoitoyksiköitä. Paliskunnan kokouksessa jokaisella osakkaalla on saman verran ääniä kuin on hänen lukuporojen määrä. Lukuporolla tarkoitetaan yli vuoden vanhaa, vuotuisessa teurastuksessa eli poroerotuksessa eloon jätettyä poroa.
Paliskuntien rajat määrättiin aikanaan noudattamaan mahdollisimman hyvin porojen luontaista laidunkiertoa. Maa- ja metsätalousministeriö säätelee porojen määrää vahvistamalla paliskunnille suurimmat sallitut poromäärät.
Paliskuntien on huolehdittava siitä, että sen porot pysyvät paliskunnan alueella. Lisäksi niiden kuuluu estää porojen aiheuttamat vahingot esimerkiksi viljelyksille ja pihapiireille.
Poronhoitovuosi alkaa touko-kesäkuussa
Poronhoitotyöt liittyvät poron vuotuiseen elinkaareen ja samalla tavalla myös poronhoidosta vastaavien paliskuntien ”budjettivuosi” riippuu porojen elämästä eli poroelosta.
Poro vasoo tavallisesti touko-kesäkuussa, ja siitä syystä myös poronhoitovuosi alkaa kesäkuussa. Juhannuksen tienoilta lähtien porot kootaan kesäaitauksiin. Kokoamista helpottavat vertaimevät sääsket, mäkärät ja muut hyönteiset – räkkä – joita on pohjoisissa metsissä valtavat määrät juuri tuohon aikaan. Porot pakenevat räkkää suuriin laumoihin, mikä helpottaa niiden ajamista aitauksiin.
Vasoja syntyy vuodessa 130 000–150 000. Syntyessään poronvasa painaa keskimäärin 5–7 kiloa.
Kesäaitauksissa merkitään touko-kesäkuussa syntyneet vasat. Merkintä tarkoittaa, että vasan korviin leikataan terävällä puukolla sama merkki kuin on vasan emänkin korvassa. Merkki kertoo, kuka on poron omistaja.
Aikaisemmin vasat otettiin erotuksessa kiinni suopungilla, joka on heitettävä, noin 20 metriä pitkä naruansa, eräänlainen lasso. Nykyään vasat pyydystetään useimmiten pitkällä vimpalla eli vavalla, jonka päässä on silmukka-ansa.
Kesäerotuksen päätteeksi porot päästetään vapaaksi. Sen jälkeen poronhoitotyöt vähenevät. Lähinnä poroille tehdään heinää ja lehdeksiä lisäravinnoksi talven varalle.
Teurastusaika koittaa syksyllä
Syksyn koittaessa paliskunnat pitävät syyskokouksensa, joissa tulevat poronhoitotyöt suunnitellaan. Myöhemmin syksyllä poroja aletaan koota teurastukseen eli poroerotukseen mönkijöiden, maastopyörien ja lumen tultua moottorikelkan sekä helikoptereiden avulla.
Kokoamisessa käytetään hyväksi porojen kiimaa eli rykimää. Sen aikana sukukypsät urosporot – hirvaat – kokoavat itselleen naarasporojen lauman – rykimäparttion – jota ne pitävät kasassa henkensäkin uhalla. Se saattaa johtaa sarvitaisteluihin, joissa hirvaat saattavat kuolla.
Erotusaitauksessa porolaumasta erotellaan teurastettavat porot. Eloon jätettävät, yli vuoden ikäiset porot – lukuporot – lasketaan, lääkitään loislääkkeellä ja päästetään vapaaksi. Useat hirvaat myös kuohitaan ja osa poroista viedään kotiin omaan käyttöön.
Teurastusta valvoo tarkastuseläinlääkäri. Erotukset ja teurastukset päättyvät yleensä viimeistään vuoden vaihteessa.
Talvi on poron vaikein aika
Alkuvuodesta poroja paimennetaan ja ruokitaan talvilaitumilla. Tunturialueella poroja paimennetaan tokassa melkein ympäri vuoden moottorikelkan avulla, jotta ne löytäisivät ruokaa eivätkä menisi naapuripaliskuntiin.
Talvella poron ravinnossa lisääntyy jäkälän, varpujen ja muiden kuituisten kasvien osuus. Lumen peitettyä kasvillisuuden poro siirtyy käyttämään yhä enemmän luontaista talviravintoaan, jäkälää ja luppoa. Poro on ainoa suurikokoinen kasvissyöjä, joka pystyy tehokkaasti käyttämään hyväkseen jäkälää ja luppoa ja monin paikoin jäkälät muodostavatkin 30–60 prosenttia poron talviravinnosta.
Poronhoidon kannattavuus perustuukin poron kykyyn hankkia suurin osa talviravinnosta omatoimisesti. Avainasemassa on jäkälän, lupon ja metsälauhan riittävyys ja saatavuus talvioloissa.
Jäkälän merkitys on suurin poronhoitoalueen pohjoisosissa, jossa porot pystyvät kaivamaan sitä lumen alta normaali talvina kevääseen saakka. Etelä- ja keskiosissa porot siirtyvät paljolti puilla kasvavan lupon käyttöön.
Teurasporoista valtaosa on vasoja
Vuosittain teurastetaan 125 000–140 000 poroa, joista yli 70 prosenttia on vasoja – eli alle vuoden vanhoja poroja. Urosporosta saadaan lihaa 50–60 kiloa ja naaraasta – eli vaatimesta – 35–40 kiloa. Vasan teuraspaino on keskimäärin 20 kiloa.
Poronlihaa tuotetaan Suomessa vuosittain 2–2,5 miljoonaa kiloa. Se on alle puoli kiloa suomalaista kohti ja vastaa noin puolta prosenttia maan lihankulutuksesta.
 Poronhoito- ja saamelaisalue Suomessa 45,19 Kt
 Paliskuntain yhdistys |
|  Tulosta
|  |