Maa- ja metsätalousministeriö aloittaa ensi keskiviikkona metsälain uudistustyön. Tarkoituksena on lisätä metsänomistajan vaihtoehtoja metsiensä hoidossa.

Periaatteessa vaihtoehtoiset metsänhoidon tavat eivät ole olleet kiellettyjä ennenkään. Metsälaki säätää metsänomistajalle ainoastaan kaksi velvoitetta: päätehakkuun jälkeen on määräajassa huolehdittava uuden metsän perustamisesta ja harvennushakkuussa metsää ei saa hakata liikaa.

Metsälain perusteita on kuitenkin mahdollista tulkita niin, että jatkuva kasvatus ei ole sallittu. Toisaalta, lain perusteiden ei katsota olevan osa lainsäädäntöä.

Esimerkiksi niin sanotussa jatkuvassa kasvatuksessa ei tehdä päätehakkuita ollenkaan, eikä uuttakaan metsää tarvitse erikseen perustaa, sillä teorian mukaan metsä uudistuu itsestään, luontaisesti. Todellisuudessa jatkuvan kasvatuksen nimissä on kuitenkin tehty niin rajuja hakkuita, että viranomaiset ovat tulkinneet ne päätehakkuiksi.

Riitaa on sitten syntynyt siitä, pitäisikö sen jälkeen kylvää tai istuttaa uusi metsä. Metsälaki ei ole antanut asiassa selviä ohjeita.

Vaihtoehtoja on monia
Jatkuvaksi kasvatukseksi – tai peitteiseksi metsätaloudeksi – sanotaan likimain kaikkia niitä hakkuutapoja, joissa puuta kaadetaan yhdellä kertaa vähemmän kuin avohakkuussa. Se, hakataanko esimerkiksi suurimpien puiden yläharvennuksella, pienaukkohakkuilla, poimintahakkuilla vai harsinnalla on kuitenkin lopputulosten kannalta merkittävää. Esimerkiksi pienaukkohakkuussa pyritään läpimitaltaan 30–40-metrisiin, selkeästi erottuviin hakkuualoihin, jotka pyritään taimettamaan hakkuun jälkeen luontaisesti.

Eri tapojen kannattavuutta ei voi arvioida vain mittaamalla kasvua ja kaadettavan puun laatua. Nimenomaan pitkällä kantamalla on oleellista katsoa, säilyykö metsä – eli syntyykö kaadettujen puiden tilalle uusia puita.

Monimuotoisuuttakaan ei voi mitata yhdellä mittarilla. Kaikki metsätalouden toimet hyödyttävät aina joitain lajeja ja haittaavat joitain toisia. Ekologisen ”arvosanan” antaminen on sama kuin päättäisi, mitkä lajit vaativat turvaa ja mitkä eivät.

Jatkuvassa kasvatuksessa metsään ei kerry järeää lahopuuta sen enempää kuin jaksollisessakaan, ellei tarkoituksella jätetä kaatamatta rahanarvoisia tukkipuita. Puut eivät ole sen suurempia kuin muissakaan talousmetsissä, eikä niissä ole muita enempää metsäpaloja tai palanutta puuta.

Jatkuva kasvatus ei suosi avoimien ympäristöjen lajeja. Jaksollisen kasvatuksen metsissä niitä on, mutta niissä on kiertoajan lopulla myös suljettujen ympäristöjen lajeja.

Tutkimusta on, mutta ei tarpeeksi
Metsäntutkimuslaitoksen Monimuotoisuus talousmetsissä -hankkeessa vuosina 1995–2005 selvitettiin avohakkuun – säästöpuilla ja ilman – pienaukkohakkuun ja poimintahakkuun vaikutuksia metsän kasvuun, uuden metsän syntyyn ja luonnon monimuotoisuuteen.

Tutkimukset tehtiin kuusimetsissä. Pienaukko- ja poimintahakkuiden tapauksessa uuden metsän perustaminen tapahtui luontaisesti, osassa pienaukkohakkuita äestyksen jälkeen. Avohakkuualoilla maanpinta äestettiin.

”Hakkuun jälkeen aukolla kasvamaan lähteneiden taimien määrässä ei ollut suuria eroja. Myöskään muokkauksella ei ollut suurta vaikutusta”, sanoo vanhempi tutkija Sauli Valkonen Metsäntutkimuslaitokselta.

Sen sijaan kymmenen vuoden kuluttua uuden metsän perustamisesta avohakkuualojen taimet olivat selvästi muita aloja suurempia. ”Kun otetaan huomioon, että kuusen istutusmenetelmät ovat myöhemmin parantuneet ratkaisevasti, ero on vain kasvanut”, Valkonen sanoo.

Eron voi tiivistää niin, että pienaukkohakkuussa metsä kasvoi kymmenen vuotta avohakkuuta ”jäljessä”. Tämä pidentää tukkipuun kasvuun tarvittavaa aikaa jopa 15 prosentilla. Myös metsänomistajan tulojen voi olettaa laskevan vastaavasti.

Eri-ikäisrakenne ei säily helposti
Pienaukkohakkuu ei myöskään välttämättä säilytä metsää peitteisenä aivan helposti. Jos uuden metsän syntyminen on hidasta, voidaan edellisen hakkuun vierestä joutua hakkaamaan jo ennen kuin vanha on metsittynyt – jolloin pitäisikin ehkä puhua jatkuvasta hakkuusta eikä kasvatuksesta.

Jos taas hakkuuta lykätään, jotta maisema pysyisi peitteisenä, kasvu hidastuu ja kannattavuus heikkenee entisestään.

Pienaukkohakkuu on kuitenkin poimintahakkuuta helpompi uudistaa ja kasvattaa. Valkosen mukaan on hyvä kysymys, onko poimintahakkuilla ylipäätään mahdollista säilyttää metsän eri-ikäisrakenne kestävästi.

”Tätä on tutkittu Norjassa ja Ruotsissa. Tavoitteena oli säilyttää eri-ikäisrakenne 30–70 vuoden ajan. Puolessa tapauksista se ei onnistunut”, Valkonen sanoo.

Syy on, että poimintahakkuun jälkeen metsä uudistuu erityisen huonosti. Kun uuden sukupolven puita ei synny, eri-ikäisrakenne alkaa väistämättä kadota nuoremmasta päästä. Valossa viihtyvät puut, kuten mänty ja lehtipuut, tahtovat hävitä kokonaan.

Toisaalta puun tuotto säilyy tällaisissa metsissä hyvänä jopa kymmeniä vuosia, mikä saattaa johtaa harhaan kun menetelmää arvioi. ”Voi olla, että toistuvasti väärin tehty poimintahakkuu johtaa suhteellisen hyvän tuoton jakson jälkeen siihen että metsä on täynnä ränsistynyttä puustoa, jolloin avohakkuu on ainoa mahdollinen metsätaloustoimi”, Valkonen sanoo.

Arvokasvutappio voi olla isokin
Valkonen muistuttaa vielä yhdestä erosta, jota kutsutaan arvokasvutappioksi. Kun puu saavuttaa tarpeeksi suuren iän, sen kasvu hidastuu ja tuhoja alkaa ilmaantua. Jos näiden ikääntyvien puiden kaatamista siirretään myöhemmäksi, myös metsän kasvu kokonaisuutena hidastuu.

Tämä on ongelma varsinkin silloin, kun tasaikäistä metsää lähdetään muuttamaan eri-ikäiseksi.
Myöskään monia kannattavuuteen vaikuttavia käytännön tekijöitä ei ole tutkimuksissa pystytty vielä ottamaan huomioon.

Pienaukko- ja poimintahakkuu aiheuttavat myös väistämättä korjuuvaurioita jälkeenjäävään puustoon. ”Kun täysikasvuinen puu kaatuu toisen päälle, se vaurioituu varmasti. Myös taimikko vahingoittuu, mistä johtuen siinä pitää olla särkymävaraa”, Valkonen sanoo.

Lisäksi pienaukko- ja poimintahakkuut suorastaan luovat juurikäävälle suotuisat olosuhteet, kun hakkuita, korjuuvaurioita ja paljasta kantopintaa on jatkuvasti, kantoja ei korjata eivätkä puulajit muutu. Tällaisissa oloissa juurikääpä tarttuu taimikkoon juuriston kautta.

”Silloin ainoa parannuskeino on kaataa kaikki puut ja kerätä kannot pois, kuten esimerkiksi Tuula Pirin ja kumppaneiden tutkimukset osoittavat”, Valkonen sanoo.

Norjalaisten ja ruotsalaisten tutkimusten mukaan eri-ikäisrakenteisen kuusikon kasvattaminen on hyvin onnistuessaan tappiollista jaksolliseen metsänkasvatukseen nähden, mutta ero ei ole suurensuuri, ehkä 10–20 prosenttia. Laskelmat ovat kuitenkin melko teoreettisia eivätkä missään nimessä lopullisia totuuksia.

Parhaiten eri-ikäisrakenteinen metsätalous voisi onnistua suometsissä ja eteläsuomalaisissa kuusikoissa, jos metsän ikärakenne on suotuisa. Lisäksi se sopii talousmetsien ulkopuolelle ja sellaisiin talousmetsiin, missä tuottotavoite ei ole tärkeintä.

Yksinkertainen kriteeri on paras
Mitä sitten pitäisi edellyttää, jotta metsän voisi katsoa uusiutuneen myös jatkuvan kasvatuksen oloissa? Valkosen mukaan tuleva laki pitäisi kirjoittaa niin, että samat uusiutumisen ja puustopääoman vaatimukset pätisivät kaikkiin kasvatustapoihin.

”Muuten voisimme joutua tilanteisiin, joissa metsänomistaja voisi ilmoittaa lainvalvojalle hakkuun jälkeen kasvatustavakseen sen, minkä puitteissa säädösten vaatimukset täyttyivät parhaiten”, Valkonen sanoo.

Lakiin ei voi kirjoittaa mitään erityisen monimutkaisia metsänkäsittelyohjeita. Yksinkertainen ehto on kuitenkin helppo kirjoittaa.

”Lakiin voitaisiin kirjoittaa, kuinka monta neliö- tai kuutiometriä metsässä pitää olla kunnollisia, elpymiskykyisiä puita hakkuun jälkeen hehtaaria kohti. Jos puuta olisi vähemmän, syntyisi velvoite perustaa uusi metsä”, Valkonen sanoo.

Tällainen määräys olisi yksinkertainen, yksiselitteinen ja helposti mitattava. Lisäksi se sopisi myös perinteiseen avohakkuumetsätalouteen.

Se myös torjuisi erään riskin, jota ainakin alitajuisesti pelätään. Emeritusprofessori Matti Leikola on varoittanut saalistusmetsätaloudesta, millä tehtiin aikoinaan nopeita voittoja kaatamalla isoja puita ja jättämällä liian vähän puuta ja metsä uudistamatta ilman huolta kestävyydestä.

Riski on olemassa, jos metsänomistusta siirtyy esimerkiksi pikavoittoja hakeville, ulkomaisille sijoittajille. Valkosen mukaan metsän uudistamisvelvoite pitää muotoilla niin, että hakkaa ja pakene -metsätalous estetään.

Hannes Mäntyranta